Sarin tarina: “Instagram-linkki, joka pelastaa perheen”

 

Minulla on yksi hyvin erityinen OCD-sivupolku, joka aktivoituu aina, kun kuulen ambulanssin tai paloauton äänen. Se ei ole huoli. Se ei ole ajatus. Se on välitön varmuus siitä, että joku läheiseni on joutunut onnettomuuteen.

Siinä kohtaa järki yrittää sanoa jotain, mutta OCD on jo ottanut megafonin.

Ensimmäinen askel on aina sama:
Tilannehuone.fi.
Jos siellä ei ole mitään, siirryn seuraavaan:
Iltalehti.
Jos sielläkään ei ole mitään, OCD kuiskaa:
“Uutinen ei ole vielä ehtinyt nettiin.”

Soittaminen olisi tietenkin helpoin tapa varmistaa, että kaikki ovat kunnossa.
Mutta mieheni on kieltänyt sen.
“Et voi soittaa aikuisille lapsille joka kerta, kun ambulanssi ajaa ohi.”
Hän ei ymmärrä, että kyllä voin.
Mutta koska lupasin, en soita.

Minä kierrän.

Avaan WhatsAppin perheryhmän.
Laitan sinne jonkun täysin satunnaisen Instagram-linkin.
Ei väliä, onko se tanssiva kissa, resepti vai joku trendi, jota en edes ymmärrä.
Tärkeintä on, että kaikki näkevät viestin.

Jos he lukevat sen, he ovat elossa.
Jos he reagoivat, he ovat kunnossa.
Jos kukaan ei lue… no, sitten alkaa uusi kierros.

Tämä on OCD:n logiikkaa.
Se ei ole rationaalista.
Se ei ole vapaaehtoista.
Se on pakkoajatus, joka tuntuu todelta, vaikka järki yrittää huutaa taustalla.

Ja juuri tällaisista asioista me puhumme meidän koulutuksissa.
Ei vain siitä, mitä OCD on, vaan siitä, miltä se tuntuu.
Miten arki rakentuu pienistä rituaaleista, kielloista ja luovista kiertoteistä.
Miten pelko ja rakkaus voivat kulkea käsi kädessä – ja miten Instagram-linkki voi olla minun tapani varmistaa, että perheeni on turvassa.

Tämä on minun OCD:ni.
Ei oppikirjasta, vaan elämästäni.